Emme koskaan aiemmin ole laskeutuneet maahan yhtä tietämättöminä kuin tänne. Emme koskaan ennen ole nähneet auringon laskevan punaisena kerrostalojen taakse yhtä kauniisti kuin täällä. Emme missään muualla ole jumpanneet paikallisten kanssa kadulla ja kokeneet yhtä suurta joukkoonkuulumattomuutta kuin täällä. Emmekä missään muualla ole joutuneet pidättelemään naurua buddhalaisessa temppelissä munkin kastellessa käsiämme tärkeällä vedellä.
Emme misään muualla ole nähneet näin paljoa kurjuutta ja köyhyyttä. Ei missään muualla olo ole tuntunut yhtä ylimieliseltä kuin kävellessä kerjäävän katulapsen ohitse. Ei missään muualla olo ole tuntunut yhtä avuttomalta kuin kääntäessä katsetta pois pientä lasta kadulla hoitavan äidin anovista silmistä. Emmekä missään muualla ole tunteneet omaa oloamme yhtä onnelliseksi kuin täällä.
Kun Kuala Lumpurin kentältä Matilda otti aamulennon Taiwaniin ja Elisakin oli jo shoppailemassa talvikenkiä Joensuun Pikkumyyssä, ei meillä kahella ollu muuta vaihtoehtoa, kun lentää Kambodzaan. Noin viikko sitten löydettiin siis ittemme Phnom Penhin kansainväliseltä lentokentältä ja päitä pyöritellen ihmettelimme, onko tämä tosiaan maan pääkaupunki vai googletettiinko vaan väärin. Ei paljoa liukuportaita näkyny. (Myöhemmin selvis, että koko maahan on tullu ensimmäiset liukuportaat vasta v.2001) Bongattiin kentän laijalta tuktuk-kuski ja matkaseuralaista tarvitseva australialaismies, joten hypättiin kyytiin. Rantakatua ajeltiin ristiin rastiin, kun kuski ei loppujen lopuksi tiennykkään yhtään missä meijän happyhouse on. Meitä ei kuitenkaan ristiin rastiin kiertely suututtanu, vaan naamat onnellisina ihailtiin katujen varsilla urheilevia kampotsalaisia ja oltiin jo melkeen vaihtamassa treenivaatteita mopon peräkärryssä. On näistä elämäntapaliikkujista tuntunu pahalta, kun viimeset kolme kuukautta ollaan vaan syöty jälkkäreitä ja opeteltu ottamaan aurinkoa erilaisissa asennoissa. (Ei pelkkää X:ää millään jaksa montaa kuukautta.) No, jätettiin urheilukamppeet oottamaan seuraavaa päivää ja päätettiin lähteä ite ettimään se vitoskadun guesthouse. Niinhän me käveltiin suoraan oikeaan osotteeseen ja päästiin nukkumaan ehkä reissun nimellisimmille patjoille. Onneks niitä loikoiluasentoja on tullu harjoteltua, koska ei sillä retkipatjalla ainakaan kylellään pystyny nukkumaan.
Aateltiin, että kaks yötä riittää meille siinä loukussa ja ensimmäiseks tehtäväks otettiin löytää parempi yöpaikka. Aateltiin, että halvallakin voi saada hyvää ja käytiin makoilemassa pari tuntia intialaisten yläkerrassa. Yhtäkkiä Anni alko raapimaan itteään vimmatusti ja nopean googlettelun seurauksena pääteltiin, että nyt on seurana bedbugseja. Ei alettu kaveriks kuitenkaa, vaan pakattiin rinkat ennätysrivakasti ja palautettiin avaimet respaan. Tämän jälkeen otettiin varman päälle ja varattiin itellemme hotellitasonen huone valkosilla lakanoilla ja ilmasilla vesipulloilla. Kuumavesisuihkukin tuntu aika mukavalta pitkästä aikaa. Tällä hetkellä kyllä maataan jo neljännessä yöpaikassa, kun alko tommonen luksuselämä tekemään liian tiukkaa budjetille. Ei meillä täällä tyynyjä oo, mutta ei me niitä tarvittaiskaan. (Annella ikävä terveystyynyään)
Mutta onhan tää viikko ollu raskas niin fyysisesti kun henkisestikin. Saatiin me vaihettua ne reenivaatteet päälle ja ollaan otettu pariinkin kertaan osaa jokailtaseen paikallisten katujumppaan. Mukavahan se on jumpata, kun porukka kuvaa ja naureskelee kahelle valkoselle, jotka yli-innokkaina yrittää pysyä mukana kambodzalaisen kansanmusiikin tahissa. Ja että ihan ei painokäyrä lähtis laskuun, ollaan myös käyty testaamassa Phnom Penhin kaikki hienoimmat (ja kalleimmat) ruokapaikat. Kyllä on Nasi gorengit ja muut katuruuat jääny sen jälkeen, kun meijät on jätetty kahestaan. Tervetuloa, Matilda, laittamaan meijät ruotuun.
Nyt tulee sitten vaikeaa asiaa. Meijän päitten sisällä on näitten päivien aikana pyöriny monenlaisia ajatuksia. Sinne on mahtunu järkyttäviä kohtaloita, aitoa hämmästystä ja suurta kiitollisuutta. Käytiin yhtenä päivänä tutustumassa kuoleman kentiks nimetyllä joukkomurhapaikalla. Sillä aluella on tapettu vuosina 1975-1979 20 000 ihmistä. Syynä on punakhmerien tekemät etniset puhdistukset, joitten tarkotuksena oli tehä Kambodzasta maatalousyhteiskunta ja ajaa ihmiset kaupungeista maaseudulle. Kaupunkien keskiluokka tuhottiin näillä kuoleman kentillä. Tappamisen syyks riitti esimerkiks silmälasit tai liian pehmeät käet. Tolle alueelle on tehty sellanen kävelyreitti, jolla on eri pisteitä joukkohaudoista luulaatikoihin ja puuhun, jota vasten lapset on tapettu. Samalla, kun käveltiin, saatiin kuunnella kuulokkeilla jokaisesta pisteestä jotain tietoa. Tästä paikasta ei ois nopella vilkasulla voinu tietää, että sielä on päättyny niin monen lapsen ja aikuisen elämä. Ei ois voinu myöskään tietää, että kaikki on tapahtunu vasta 40 vuotta sitten. Tää paikka tosiaan veti hiljaseks ja avas silmiä paikallista elämää kohtaa. On helpompi ymmärtää tätä kehittymättömyyttä paremmin, kun tietää, mitä sen taakse on kätketty. Tuntuu, että jokaisen hymyn taakse piiloutuu joku tarina, joka meijän olis hyvä kuulla.
Onko mikään koulun oppitunti voinu opettaa meitä kohtaamaan oikeasti hädässä olevaa ihmistä? Onko mitään opasta, jonka sivuilta vois lukea ratkaisun katulapsen saamiseen pois kadulta? Annanko rahaa, ostanko korun? Käännän katseen pois ja tunnen syyllisyyttä. Me ei tietty, miltä tuntuisi nähdä äitinsä sylissä makaava alaston lapsi pimeällä kadulla. Me ei tietty, pitäiskö meidän auttaa vai yrittää olla huomaamatta. Nähtiin suru, mutta valittiin jälkimmäinen, eikä tiedetä, onko se oikein.
Ei koskaan aiemmin olla ajateltu omaa asemaa näin laajasti. Ensimmäistä kertaa meidän ympäriltä on löytynyt äärimmäistä köyhyyttä, joka on saanut meidät jopa häpeämään päällämme olevia vaatteita ja ruokaa, jota meillä on varaa syödä.
Emme koskaan voi olla tarpeeksi kiitollisia siitä, mitä opetti veljensä kanssa kadulla leikkivä pikkupoika, vaalean miehen käsipuolessa kulkeva kambodzalaisnainen ja leveästi hymyilevä tuktuk-kuski onnistuneen turistihuijauksen jälkeen.
Menomatkalla Choeung Ekin kuoleman kentille näkyvyys oli välillä kun Suomessa räntäsateella.
Muistomerkki Stupa, jonka sisällä on 8000 alueelta löytynyttä pääkalloa.
Tämä järkytti kaikista eniten.
Näittenkin peltojen sisästä nousee sateella uhrien luita ja vaatteita esiin.
Käytiin ruisleivillä.
Kolmen ja puolen kuukauden aikana me ollaan päästy paikallisten valokuviin, niin nyt ajateltiin, että on ehkä ookoo jos meillekin jää yks muistoks.
Tuktuk, motorbike vai mikä?
Ei päässy Anne tässä asussa kuninkaanlinnaan.
Ei rahaa, ei vaatteita. Mutta iloa.
Hyvää yötä, huomenna Sihanouk villeen!
Anni ja Anne
