Kuinkas sitten kävikään

Tapahtui kerran myanmarilaisten markkinoilla.. 

Tarvitseeko siitä sen enempää sanoa..

Elämä on ihme. 

Prachuap Khiri Khan, Thailand

Takana ihanat viis päivää täällä Prachuap Khiri Khanissa ja tää paikka on osottautunu ihan loistavaks valinnaks. Meillä on guesthouse tässä merenrannalla, eli aamulla voi heti ensimmäisenä istahtaa parvekkeelle aurinkoon ja huokasta ihastuksesta. Sen jälkeen voi vaikka ottaa virkistävän kylmän suihkun kakkoskerroksen wc-suihku- yhdistelmähuoneessa ja päättää, mihin niistä kaikista ihanista (haisevista)rinkasta löytyvistä vaatteista haluaisi tänään pukeutua. Nyt, kun olo tuntuu raikkaalta ja hyvinpukeutuneelta, voi suunnata alakertaan ihanalle amerikkalaiselle aamupalalle. Tuttuun tapaan pöytä suorastaan notkuu paahtoleivistä, munakkaista, ja pekoneista. Täällä on meillä siis kaikin puolin hyvät oltavat. Ja tän yöpaikan omistajakin on yks aivan ihana nainen, jonka kans tullaa tosi hyvin juttuun. Edes pienet accidentit ei oo saanu sitä häätämään meitä tästä talosta. Yhteiskuvaa meistä löytyy tuolta alempaa. 

Mutta mites on meidän loppupäivät sujunu? Toisaalta tuntuu, että ei olla muuta tehty kun syöty ja hengailtu tossa rannassa. Toisaalta taas tulee heti mieleen niin monta uutta ja siistiä juttua, mitä ollaan koettu. Paikallisten ystävällisyyttä on saanu ihailla ja ihmetellä, apinoita silitellä ja ruokia odotella samaan aikaan jännityksellä ja innolla. Ollaan vuokrattu skootterit ja huristeltu menemään, nautittu siitä lempeästä tuulesta, joka vaan viilentää ihanasti. Ollaan kiivetty vuoren huipulle auringon porottaessa täysillä selkään ja tunnettu, kun hiki vaan valuu jalkoja pitkin. Ollaan odotettu karkkipäivää eli huomista (mulla kärsivällisyyttä ei riittänyt) ja saatu inhottavan kutisevia hyttysten pistoksia. Ollaan myös huomattu, että ilmastoitu huone ois näissä olosuhteissa aika luksusta. 

Lauantaina meille tulee viikko täällä täyteen ja ollaan mietitty, että pitäskö pakata rinkat ja hypätä junaan. Toisaalta tää paikka on tehny meihin niin suuren vaikutuksen, että tuntuu pahalta jättää vielä hyvästejä. On ollu niin kivaa viettää päiviä ihan vaan oleskellen ja nauttien elämästä. Ja haaveillen niistä kaikista ihanista, onnellisista, pelottavista, opettavista ja ikimuistosista kokemuksista, joita tullaan seuraavien kuukausien aikana kohtaamaan.

Tätä katua ne neljä valkosta tyttöä hiihtää ristiin rastiin monta kertaa päivässä.

Tältä me näytetään, kun päästään internetin ihmeelliseen maailmaan.

Sadepäivä.

Ja aurinkonäkymä.

Tiistaina otettiin skootterit alle ja ajeltiin ao manaolle ottamaan aurinkoa.

Hän osaa jo näyttää rauhanmerkkiä.

Paikalliset kellunnassa.

Tytöt jätti tuolinsa, kun sadekuuro yllätti.

Voiko täällä valittaa jostakin? Täydellistä.

Me kuvattiin apinoita ja nämä paikalliset pojat sitten meitä.

Miten söpöä?

Tuonne me kiivettiin keskipäivän helteessä, mutta kyllä kannatti. Sanoinkuvaamattomat maisemat.

Alussa päästiin kiipeämään portaita.

Sitten alkoki köysirata.

Elisa kipuaa.

Ai että, voisko parempaa paikkaa olla eväitten syömiselle, ku buddhatemppeli ja huikeat näköalat vuoren huipulla?

Matildan mielestä ei puuttunu mitään muuta, ku ilmanen wi-fi.

Tohon viereen oltais haluttu iskeä Suomen lippu.

Hikisinä ja ilosina.

Tänään syötiin parvekkeella hilloleipiä, kun oli niiin jäätävä nälkä.

"Your mama", nää molemmat naiset haluaa kovasti olla meijän äitejä.

Terveisiä meiltä tyytyväisiltä ja toistaseks vielä valkosilta tytöiltä sinne Suomeen!