Jungle

Noin kolme viikkoa sitten lähettiin innoissamme hankkimaan elämämme ensimmäisiä viidakkokokemuksia Taman Negaran kansallispuistosta Malesiasta. Bussi- ja minivan kyytien jälkeen päästiin iltamyöhällä perille Kuala Tahanin kylään. Saatiin oma täydellisesti varusteltu hostellihuone ja lähettiin ettiin nälkäsinä ruokapaikkaa niistä kaikista kivoista joenrantaravintoloista. Menut näytti houkuttelevilta, mutta aina, kun kysyttiin jotakin, ni se oli tietenki loppu. Ei auttanu, ku niellä kiukku ja ottaa vastaan kiitollisena se ruoka, mitä eteen tuotiin ja mitä naapuriravintolasta sattu löytymään.

Seuraavan päivän illaks varattiin yösafari viidakkoon. Hypättiin jeepin kyytiin muitten viiskymppisten kans ja suunnattiin lähimaatilalle kattomaan kotikissoja, lehmiä, villisikoja ja täytettyjä lintuja. Pettymyshän tää "viidakkosafari" oli, mutta eihän me luovutettu vaan otettiin heti uus reissu seuraavalle päivälle.

Aamulla heräämisen jälkeen saatiin kuulla, että ei olla tervetulleita enää illalla takasi tähän yöpaikkaan, koska meijän huone oli varattu seuraaville. Oltiin kuitenkin hirveän reippaalla ja hyvällä tuulella, joten pakattiin rinkat ja naurettiin ajatukselle, että illalla väsyneinä majapaikan löytäminen ois jotenkin vaikeaa. Aateltiin, että meillä ois tulossa mukavan lepponen viidakkopäivä. Saatais kävellä omaan tahtiin, nauttia hyvistä eväistä ja ihailla upeita maisemia. Tai näin meille tämä reissu edellisenä iltana oli myyty. 

Tavattiin ihan aluks meijän sympaattisen kokonen opas Super Mario. Mario osas puhua varmaan kymmentä kieltä, omisti jäätävän hyvän fyysisen kunnon ja kyvyn liikkua viidakossa kuin Tarzan. Oppaamme rivakan tahdin vuoksi me oltiin tietenkin jo ihan poikki ensimmäisen kilometrin jälkeen. Kysyttiin, kuinka pitkästi matkaa on vielä jälellä ja kuittailtiin Marion vastaukset 13:sta kilometristä huumorilla. Totuus alko kuitenkin valjeta meille pikku hiljaa, kun jälellä oleva matka ei muka lyhentyny ollenkaan. Me vaan käveltiin ja käveltiin, ja noudatettiin Super Marion käskyä keep smiling. Jo alkumatkasta Matin nilkasta bongattiin yks iilimato, mutta se oli niin söpö ja pieni, ettei säikähetty. Aateltiin, että meille oli liioteltu niistä, eikä ne oikeasti oo niin pahoja, mitä oltiin kuultu. No, käveltiin jonkun matkaa ja alettiin jo huutelemaan oppaalle, että oisko kohta ruokatauko. Hidastettiin vauhtia ja yhtäkkiä elisa alko kiljumaan, että hänellä on nyt ensimmäinen mato jalassa. Tää pullea, iljettävä ötökkä oli ollu siinä aterioimassa jo jonkun aikaa, koska oli saanu syötyä ittensä niin lihavaks. Mutta ei vissiinkään ollu saanu vielä tarpeeks, koska tarvittiin kaks tyttöä kiskomaan sitä irti. Anni yritti lohduttaa vieressä ja oli aivan yhtä paniikissa, ku Elisa ite. Ruokatauon aluks sattu Annikin vilkasemaan lenkkarin sisälle ja löys sieltä kans kaks matoa syömästä. Itketti ja nauratti samaan aikaan, kun Matilda yritti saaha niitä takiaisia irti. Ruokahalu oli jo tässä vaiheessa oikeastaan mennyttä, mutta kun avattiin meijän eväsrasiat, niin ei kyllä käyny mielessäkään, että oisin sitä haisevaa kala-riisimössöä lounaaks syöny. 

Ruokatauon ja monien uusien iilimatolöytöjen jälkeen meitä ei enää oikeen innostanu pitää taukoja. Yritettiin kävellä mahollisimman nopeasti, ettei ne madot ois ehtiny tarttua kiinni lenkkariin. Jos madot pääs lenkkarille, niin ne lähti kipittämään jäätävää vauhtia kohti ihoa. Ja jos ne pääs iholle tai syömään sukan läpi, niin ne ei ois halunnu lähteä enää ollenkaan irti. Oltiin kaikki väsyneitä ja hermona, mutta saatiin silti kuulla jatkuvasti, että jälellä on enää vaan 11 tai 10 kilometriä. Kun puolivälikyltti tuli jossakin vaiheessa ja näytti vielä kaheksaa kilometriä, ni teki mieli itkeä. Loppumatka käveltiinkin (tai juostiin) sellasta vauhtia, että maisemat vaan vilahteli ohi. 

Päästiin kuitenki perille paikkaan, josta alotettiinkin jännittävä koskiseikkailu ja kastuttiinkin, niinku meille oli luvattu. Ei, ei mistään kovista aalloista, vaan venekuskit heitteli sangolla vettä meijän päälle minkä ehti. Pysähyttiin matkalla vielä vierailemaan alkuasukaskylässsä, joka oikeastaan koettiin vaan kiusallisena. Niitten elämä sielä viidakossa vaikutti ihan mielenkiintoselta, mutta tuntu siltä, ku ois menny käymään eläintarhassa. Yritettiin kuitenkin jakaa keksejä lapsille, niinku kaikki muutki turistit, jotka oli tuotu niitä sinne tuijottelemaan. Vielä viimesen kerran astuttiin veneeseen, kun lähettiin kotimatkalle jokea pitkin. Täristiin kaikki kylmyydestä (Mario eniten!kylmyys on ihan normaalia Suomessa), mutta olihan siinä tunnelmaa, ku ukkonen jyris päällä ja jokivesi loiski lämpimästi käsiä vasten.

Perillä Kuala Tahanissa päätettiin sitten, että nyt ollaan ansaittu yks yö luksushuoneessa ja käveltiin läpimärkinä ja väsyneinä koko paikan hienoimpaan guesthouseen. Sielä oli ilmanen wifi ja mainostettiimpa jopa lämmintä suihkuvettäki. Pestiin vaatteita ja kenkiä, löydettiin viimeset iilimadot ja alettiin nukkumaan. Ja oli niin hyvät unet, että seuraavana aamuna sitten nukuttiin pommiin. Mutta ehittiin onneks bussiin ja lähettiin kauas pois kohti länsi-Malesian saaria. 

Nyt ollaan Langkawin saarella ja sunnuntaina vallotetaan uus maa Indonesia. Kirjotellaan, kun ehditään ja kun päästään tietokoneelle. Annillaki nyt uus kamera, niin saahaan tänne taas muita, ku puhelinkuvia. Terkkuja sinne ja nauttikaa joulunodotuksesta! :)

Tää fiilis. Retki ohi, takasi viidakosta ja läpimärkinä. Oltiin ihan ilosia. :)

Seuraavana aamuna lähettiin kauas iilimadoista ja kohti Pulau Pangkorin saarta paikallisbussilla.

Anni ja Anne